WoT - War of Teaching

 

”Tehtävänäsi on tänään saada viisi oppilasta ymmärtämään, mitä debet ja kredit oikeasti tarkoittavat. Palkkioksi saat 200 kultarahaa ja 1500 kokemuspistettä.”

Ei taas tätä, ajattelin, kun tehtävä kilahti kännykkääni astuessani opettajanhuoneeseen. Odotin hetken, jos tälle päivälle olisi vaihtoehtoinen tehtävä tai edes extratehtävä, jonka avulla saisin päivän tarvittavat pisteet ja rahat. Mutta turhaan. Tämä tehtävä olisi suoritettava, ehkä sen jälkeen avautuisi lisää mahdollisuuksia, mutta niitä olisi turha odottaa ennen kuin olisin saanut tämän suoritettua. Huokaisin. Katselin ympärilleni opettajanhuoneessa, jossa jokainen oli saanut päivän tehtävän. Muutaman kasvoilla oli hymynkare, mutta suurin osa näytti jo valmiiksi lannistuneilta. Olin huomannut, että päivätehtävät olivat vaikeutuneet päivä päivältä viime aikoina. Oli kuin Gamemaster olisi halunnut mahdollisimman monen meistä luovuttavan. Lisäksi oppilaiden tehtävät olivat yhä useammin oppimisen vastustamista ja valitettavasti he olivat usein sitkeämpiä kuin opettajat.

War of Teaching tai WoT oli otettu osaksi toisen asteen opetusta muutama vuosi sitten, kun Ministeriö oli halunnut lisää pelillistämistä osana ammatillista koulutusta. Ajatus oli ollut alun perin hyvä ja ensimmäisten vuosien kokemukset olivat olleet positiivisia sekä henkilökunnan jaksamisen että oppilaiden tulosten osalta. Tekoäly oli pian oppinut kehittämään uudenlaisia oppimistavoitteita, joilla opiskelijoita oli saatu motivoitua yhä enemmän, mutta samalla pelin luonne oli muuttunut. Opettajajärjestöt olivat kirjoittaneet valituksia Ministeriöön siitä, kuinka peli ei enää pelkästään palkinnut oppimisesta. Oppilaat tuntuivat motivoituvan myös nähdessään opettajan epäonnistuvan ja tekoäly oli ottanut tämän osaksi tehtäväpankkia. Valitettavan usein viime kuukausina tekoäly tai Gamemaster, kuten sitä piti kutsuttavan, oli antanut yhä useammalle päivätehtäväksi opettajan vastustamiseen liittyviä tehtäviä. Ministeriö luotti kuitenkin vielä täydellisesti Gamemasteriin, sillä tulokset olivat edelleen huippuluokkaa muiden Ministeriöiden tuloksiin verrattuna, mikä tarkoitti enemmän resursseja Ministeriölle. Kukaan ei tuntunut välittävän todellisuudesta.

Keräsin tavarat kasaan ja lähdin kohti taistelutannerta. Minulle oli määrätty tälle päivälle luokka 206. Tiesin sen onneksi olevan suhteellisen pienen ja hiljaisen. Se toisaalta helpotti tehtävääni. Lisäksi luokassa oli sohvia, jotka usein houkuttivat muutaman oppilaan lumoihinsa. Useimmiten juuri ne, joiden tehtävänä oli vaikeuttaa opettajien tehtävien toteuttamista. Sohviin oli ohjelmoitu seireenien laulun kaltainen taajuus, jonka lumoukseen pitkään joutuessa, uhri ei vain kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan ajautui väkisin lumon piiriin ja oli pian pitkällään sohvalla. Ja siten pois häiritsemästä opettajan suoritusta.

Henkäisin syvään, kun astuin toisen kerroksen käytävälle. Ensimmäinen haaste oli päästä luokkaan joutumatta hukkaamaan minuutteja kyselyihin. Avasin käytävän oven. Kaikki näytti hiljaiselta, liian hiljaiselta. Päätin kävellä rivakasti luokkaan, joka oli aivan nurkan takana. Olin juuri astumassa kulman ympäri, kun käsi tarttui minuun takavasemmalta. – Opettaja, voisinko kysyä yhtä asiaa? Kuului anova ääni. Ei, sanoin itselleni, mutta se vaikuttaisi persoonaani negatiivisesti. Olisi tärkeää pitää persoona positiivisena, sillä se vaikutti aina oppilaiden oppimishaluun. – Sopiiko tunnin jälkeen, olen jo vähän myöhässä? Tai voit vaikka laittaa viestin, niin vastaan tunnin aikana, taioin kasvoilleni hymyn, jonka toivoin näyttävän ystävälliseltä. – Okei, oppilas mumisi ja katosi. Huh, ajattelin, se oli lähellä.

Olin jo melkein luokan edessä ja päivän oppilaani tukkivat käytävän. Yritin puikkelehtia heidän välistään, mutta en onnistunut. Perhanan Gamemaster antoi lisäpisteitä siitä, jos oppilaat saivat opettajan myöhästymään tunnilta. Rykäisin kuuluvasti ja sanoin: Anteeksi, väistäisittekö vähän. Muutamat siirtyivät askeleen pari sivummalle. Toivoin, että näiden tehtävänä olisi tänään olla ystävällisiä opettajalle. Pääsin ovelle ja avasin oven. Astuessani luokkaan puhelimeni piippasi. ”Myöhästyit alle minuutin, päivän tehtäväsi suorittamisesta ei ole poistettu aikaa. Sinulla kaksi tuntia aikaa suorittaa tehtäväsi.”  Huokaisin mielessäni helpotuksesta. Tehtävät olivat vaikeita ilman aikasakkojakin. Aikasakot oli lisätty tehtäviin reilu vuosi sitten. Jos myöhästyi yli minuutin, jokaisesta alkavasta minuutista vähennettiin minuutti aina 15 minuuttiin asti, jonka jälkeen sakko oli kaksi minuuttia myöhästyneestä minuutista. Tämä opetti jättämään aamukahvit juomatta opettajanhuoneessa. Se vähensi myös yhteistyötä tai sen mahdollisuuksia. Jokainen opettaja sai päivän tehtävänsä muutamaa minuuttia vaille kahdeksan ja kahdeksalta oli aloitettava tunti.

-          Hyvää huomenta, sanoin reippaasti.

Eturivin innokkaat vastasivat, muualta kuului epämääräistä muminaa. Hengitin pari kertaa syvään, kun odotin koneen aukeamista. Tietoteknisten ongelmien ratkaisusta sai usein lisäpisteitä, mutta toivoin kuitenkin, että tällä kertaa en joutuisi pohtimaan näytön ja videotykin välisiä johdotuksia. Huokaisin helpotuksesta, kun seinälle heijastui kuva materiaaleistani.

-          Koska on tauko? Kuului takarivistä.

-          Jos nyt vähän aikaa jaksettaisiin ennen taukoa, vastasin kireästi hymyillen.

-          Voidaanko mennä tänään aikaisemmin syömään? Kuului toisesta nurkasta.

Väistin kysymykseen vastaamisen ja aloitin päivän opetuksen. Opiskelijat saivat lisäpisteitä, mikäli opettaja hermostui kysymyksiin. Joka päivä kuullut samat kysymykset saattoivat pitkän päälle aiheuttaa aggressiivisen reaktion. Yritin aina psyykata itseni vastaamaan kuten olin opetellut. Pelin alkuvuosina olin muutaman kerran menettänyt hermoni ja niistä saatujen miinuspisteiden saaminen positiiviseksi oli vienyt monta kuukautta. Opiskelijat näkivät jokaisen opettajan persoonapisteet ja sitä kautta heikkoudet ja vahvuudet myös. Heistä osa osasi iskeä juuri suojien alle. Onneksi suurin osa oli yhtä laiskoja pelaamaan kuin oppimaankin.

Vartin puhumisen jälkeen huomasin osan takarivistä nukahtaneen pulpetille ja parin oppilaan hiipineen sohville. Eturivissä oli vielä 8 innokasta. Toivoin olevani onnekas ja heillä jokaisella olevan päivän tehtävänä uuden oppiminen. Jos saisin yli viisi oppilasta oppimaan, saisin jokaisesta ylimääräisestä kultaa ja kokemuspisteitä. Edessä oli kuitenkin tauko, jonka jälkeen usein osallistujajoukko oli pienentynyt. Vapauden kutsu oli monelle liian houkutteleva. Päätin tällä kertaa unohtaa oman taukoni ja jäädä luokkaan juttelemaan oppilaiden kanssa. Bondaaminen, kuten pelissä sitä kutsuttiin, antoi persoonalle lisää rakastettavuutta, mutta samalla menetti osittain auktoriteettia. Olin kuitenkin niin kyllästynyt häviämään päivätehtäviä, että päätin riskeerata auktoriteettini. Ohjailin opetuksen lomassa oppilaiden ajatuksia kesään, joka jo antoi itsestään hennon vihreitä merkkejä ikkunan ulkopuolella. Puhe soljui kuin elohopea pinnalla kesätöihin juuri ennen taukomerkkiä. Sain luokkaan jäämään 6 eturivin oppilasta, lisäksi sohvat olivat liimanneet itseensä kolme, jotka eivät edes hätkähtäneet piipittävään merkkiääneen. Keskustelimme kesätöistä, mahdollisista lomamatkoista ja ylipäätään kesän vapaudesta. Pääsisimme kaikki hetkeksi pois pelistä. Saisimme huoahtaa ja olla omia itsejämme ajattelematta pisteitä tai kultarahoja. Se tuntui olevan meille kaikille helpotus, vaikka emme saaneetkaan mainita peliä. Oli täysin kiellettyä ottaa puheeksi peliin liittyviä asioita vastapuolen kanssa. Gamemaster oli järjestänyt tätä varten laajan vakoiluarsenaalin sanantunnistusohjelmistoineen jokaiseen koulun tilaan. Välineet olivat niin huomaamattomasti sijoitettuja, että kukaan ei uskaltanut riskeerata pisteitään paljastumisen pelossa. Olin nähnyt kuinka erään äidinkielen opettajan kaikki saavutetut pisteet oli viety, kun hän oli paljastanut eräälle oppilaalle päivän tehtävänsä. Opettaja oli yrittänyt vielä opettaa muutaman viikon, mutta nollapisteet ja auktoriteetin täydellinen menettäminen olivat olleet hänelle liikaa. Olin kuullut hänen toimivan nykyään Metsäkylän kirjastossa hyllyttäjänä ja menettäneen elämänhalunsa.

Viimein tunti jatkui. Olin menettänyt vain kolme oppilasta, joista vain yksi oli ollut eturivin innokas. Fiilikseni parani, kun huomasin saavuttavani päivän tavoitteeni. Sain eturivistä jopa kuusi oppilasta innostumaan opettamastani asiasta. Takarivin jatkuva puheensorina ja satunnaiset hauskuudet eivät häirinneet flowtani. Olin huumaantunut hyvästä olosta, kun tuli viimein vapauttava äänimerkki aamupäivän tuntien loppumisesta. Puhelimeni kilahti lupaavasti kultarahojen myötä. Kävelin lähes hypellen takaisin opettajanhuoneeseen, kun kuului uusi kilahdus. Kilahdus, jota ei olisi pitänyt enää tänään kuulua.

”Päivän toisena pakollisena tehtävänä sinun on osallistuttava opettajankokoukseen ilman kännykkää, muistiinpanovälineitä tai mitään arsenaalia, jonka avulla voisit kääntää huomiosi muualle. Sinun on myös istuttava eturivin pulpetissa ja osallistuttava aktiivisesti. Mikäli et suorita tehtävää annettujen ohjeiden mukaisesti, menetät 500 kultarahaa, 1000 kokemus- ja 35 persoonallisuuspistettä.”

-          Eiiiii, huusin ja vajosin työtuolilleni. Olin tuomittu epäonnistumaan.