Päivä Ateenassa

 

Auringon ensimmäiset säteet hehkuvat punaisina luomieni takaa. En jaksa vielä, ajattelen ja pidän silmäni kiinni. Ilta venyi pitkäksi. Istuimme pitkän pöydän äärellä syöden ja juoden; minä, Perikles, Sokrates ja tämän kaksi ystävää. Keskustelimme sodasta, ihmisyydestä ja Ateenasta. Sokrateen ystävistä toinen Alkibiades oli luonamme ensimmäistä kertaa. Näin hänen kasvoillaan epäuskon, kun kykenin väittelemään sujuvasti sodankäynnistä Perikleen kanssa. ”Eikö hän olekin ihmeellinen”, Sokrates kuiskasi Alkibiadesin korvaan. ”Olen aina luullut, että naisilla ei ole aivoja”, tämä vastasi. Aivoja tai ei, mutta olin hurmannut jälleen yhden miehen älylläni.

 

Käsi kiertyy lanteelleni ja tunnen erektion painavan takapuoltani. Hymynkare kutittelee suupieliäni. Avaan silmäni ja katson rinnoillani lepäävää kättä. Se on taisteluiden kovettama, mutta kosketuksessaan kuitenkin hellä. Sormet ovat pitkät ja aistikkaat. Peukalon tyvestä lähtee arpi, joka jatkuu pitkälle käsivarteen. Arpi on tuttu ja tiedän sen jokaisen mutkan. Auringon säteessä sormien ihokarvat kimaltelevat kuin kypsä vehnäpelto. Kuinka rakastankaan tuota kättä, joka nyt hitaasti löytää tiensä viitan alle. ”Perikles”, huokaan, kun sormet pyörivät taitavasti nännini ympärillä. ”Aspasia”, kuuluu murahduksena takaani, ”Aspasia rakkaani.”

 

Käännyn toiselle kyljelleni ja katson miehen silmiin. Niiden ruskea katse saa vatsani kutistumaan pieneksi palloksi. Lämpö, joka niistä huokuu, saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Tiedän, että lämpö voi muuttua tuleksi, joka saa vihollisen pelkäämään. Sisäpihalta kuuluu kukon kiekaisu. Talo on heräämässä aamuun. Perikleen käsi vaeltaa pitkiin selkääni. Käden karheus tuntuu palvovan jokaista kaarretta, jokaista ihopoimua. ”Vaikka rakastan älyäsi yli kaiken, tämä on kuitenkin lempikohtani sinussa”, Perikles kuiskaa korvaani sivellessään takapuoleni kaarta. Tukahdutan voihkauksen, joka on nousemassa kurkkuuni. Tuloksena on pieni uikahdus, joka saa käden otteen tiukentumaan. Perikles pyöräyttää minut päälleen yhdellä voimakkaalla liikkeellä. Hänen kaikki liikkeensä tuntuvat vaivattomilta kuin hän olisi harjoitellut niitä yhtä paljon kuin taistelua. ”Tänään on tärkeä päivä. Päivä, joka voi muuttaa paljon. Haluan sen alkavan parhaalla mahdollisella tavalla”, Perikles kuiskaa ja työntyy sisääni.  

 

Katson raukein silmin, kun Perikles pukeutuu tunikaansa. Hän on tarkka vaatetuksestaan. Sen tulee ilmaista johtajuutta olematta kuitenkaan pröystäilevä. Hänen tunikansa on valkoista ohutta villaa, sen helmaa kiertävät punaiset raidat, jotka korostavat hänen pitkiä sääriään. Punainen toistuu hänen viitassaan, joka on liian kuuma loppukesän päivään, mutta jota ilman hän ei lähde mihinkään. Perikles kumartuu suutelemaan minua, kuten hän tekee aina lähtiessään ja saapuessaan. Tapa, joka on saanut ateenalaiset kuiskailemaan. Hetaira, kuuluu usein varjoista kulkiessani kaduilla. Itse tiedän kuitenkin paremmin. Perikleen ja minun suhteemme on paljon enemmän kuin kukaan voi ymmärtää. Vaikka emme voi mennä naimisiin syntyperäni vuoksi, olemme yhdessä enemmän kuin aviopari. Olemme tasaveroisia kumppaneita. Jotain, mitä ateenalaisten on vaikea ymmärtää.

 

Venyttelen ja nousen vuoteesta. Näen palvelijani Irianan odottavan verhon takana vesikannun kanssa. ”Rouva, kaadanko? ” tämä kysyy. ”Kaada vain, on noustava. Oppilaani tulee pian”, sanon ja astelen ammeen luo. Peseydyn nopeasti. Iriana on laittanut veteen yrttejä, jotka saava ihoni hehkumaan. Irianan palmikoidessa kullankeltaisia hiuksiani pohdin tulevaa oppituntiani. Olen saavuttanut suosion Ateenan ylimystön tyttöjen opettajana. Yhä useammat uskovat spartalaisten tavoin, että naisen on hyvä oppia muutakin kuin vain ruuanlaittoa. Luonani käyvät miespuoliset oppilaat hiipivät luokseni salaa iltaisin. Tiedän heidän mieluummin kertovan minun opettavan heille rakkauden saloja kuin retoriikan hienouksia, mutta en välitä. Minulle riittää, että he tulevat ja imevät minusta kaiken tiedon ja taidon. Aistin opetukseni heidän puheissaan ja teoissaan.

 

Havahdun ajatuksistani, kun huomaan pyörittäneeni kaulaketjuni poikki. Pieni kivinen amuletti putoaa kivilattialle. ”Hetki rouva, nostan sen, kun saan tämän viimeisen palmikon kiinnitettyä”, sanoo Iriana. Katson kuvajaistani kiillotetusta pronssilevystä. Vaaleat hiukseni on koottu monimutkaiselle palmikkokampaukselle. Palmikot toistavat korvakorujeni ruusukekuviota. Hipaisen oikeaa korvannipukkaani. Tunnen lämpimän ailahduksen muistellessani, kuinka Perikles laittoi korun korvaani ensimmäistä kertaa. Huokaisen. ”Ylitit jälleen itsesi Iriana. Hiukseni ovat aivan hurmaavat”, sanon hymyillen.

 

Irianan posket helahtavat punaisiksi ja hän kääntyy poispäin. ”Haluatteko vaaleanpunaisen peploksen? ” hän kysyy. ”Kiitos, juuri se sopii tähän päivään”, vastaan. Peplos on hienoa pellavaa, joka on onneksi viileämpää kuin villa. Aurinko on paistanut viime viikkoina kuumasti. Jopa kiviset talot ovat alkaneet lämmetä ajoittain tukalan kuumiksi. Kietaisen peploksen olalle ja Iriana kiinnittää sen kultaisella soljella. Pyrin käyttämään koruja säästellen vain solki, korvakorut sekä ketju kaulassa. Joskus pujotan ranteeseeni kiemurtelevaa käärmettä muistuttavan rannekoruni. En halua pröystäillä. ”Tuotko leipää, sardiineja ja hunajavettä sisäpihalle? Terentia tulee pian oppitunnilleen, jaamme leivän yhdessä”, pyydän Irianalta sitoessani sandaalien nahkanauhoja.

 

Pöytä on asetettu sisäpihalle varjoon. Terentia seisoo jo pihalla katsellen ylös kukkulalle. Parthenonin valkeat marmoripylväät hohtavat auringonpaisteessa. ”Se on niin kaunis, kuin tavoittelisi taivasta”, Terentia huokaa. Ylpeys häilähtää sisälläni. ”Sitä Perikles juuri tavoitteli rakennuttaessaan sen. Jumalat saivat ansaitsemansa kodin.” Pihaltani on näkymä Akropolis-kukkulalle. Katselen usein Parthenonin jykeviä pylväitä ajatellen jumalia ja pyytäessäni heitä tuomaan Perikleen takaisin luokseni taisteluista. Sen valmistumista juhlittiin vasta jokin aika sitten. Ateenalaiset ovat siitä ylpeitä ja Perikles on saanut osan kunniasta täysin ansaittuna.

 

Terentia on rikkaan kauppiaan tytär, joka on älynlahjoiltaan keskinkertainen. Hänellä on kuitenkin taito laskea ja ymmärtää laskemaansa. Jos hän olisi miespuolinen, hänellä olisi erinomaiset mahdollisuudet tulla yhdeksi Ateenan pankkiireista. Naisena hän kuitenkin joutuu odottamaan isänsä valitsemaa puolisoa. Terentia on pian viidentoista, joten todennäköisesti puoliso on jo valittu. Nainen on luotu kotia ja miestään varten. Kunnollinen vaimo synnyttää terveitä lapsia, eikä kritisoi rahamarkkinoita.

 

Perikleen tullessa takaisin on aurinko jo siirtynyt paistamaan sisäpihalle. Vetäydymme makuukammariin käymään läpi vielä kerran puhetta. Sota on vaatinut taas monen ateenalaisen hengen. Yleinen mielipide sotaa kohtaan on muuttumassa. Perikleen puhe tulee olemaan merkittävä tulevien taisteluiden kannalta. Olemme hioneet sitä yhdessä. Se on ylistys Ateenalle ja sen ihmisille samalla, kun se kannustaa jatkamaan taistelua. ”Kunpa voisin nähdä ja kuulla omin silmin ja korvin, kuinka vakuutat kaikki”, huokaisen. ”Et voi tulla hautausmaalle. Tiedät hyvin, että kunniallisen naisen ei ole hyvä kulkea yksin kaupungilla”, Perikles sanoo tietäen ajatukseni. ”Ei minua niin kunniallisena pidetä”, sanon nyreissäni. ”Minä pidän, sillä rakastan sinua enkä halua mitään pahaa tapahtuvan. Olen kuullut kuiskauksia, joissa sinua syytetään sodasta”, hän sanoo. ”Kaikenlaisia kuiskauksia kuuluu, kun kuuntelee”, mutisen.

 

Perikles suutelee minua ja nostaa syliinsä. ”Pyydän Thukydidesta kirjaamaan puheen ylös ja kuvaamaan sinulle kuulijoiden reaktiot. Se on kuin olisit itse paikalla”, hän sanoo näykkiessään korvaani. ”Yrität vain saada ajatukseni muualle”, hengähdän ja kiedon käteni Perikleen kaulaan. ”Ja onnistuin”, Perikles sanoo hymyillen kaulaani vasten. Hymyilen mitään sanomatta. Annan Perikleen uskoa onnistuneensa.

 

Kuulen Perikleen askelten kaiun kadulla. Nousen kiireesti vuoteesta ja kietoudun Perikleen kitoniin. Se on huomattavasti isompi kuin omani ja peittää minut täydellisesti. Hänen tuoksunsa ympäröi minut. Nostan hiukseni ylös ja asettelen päähäni kypärän. Vielä viitta ja menen nuoresta sotilaasta. En aio jättää puhetta väliin, vaikka se tarkoittaisi Perikleen pyynnön uhmaamista.

 

Kerameikoksen hautausmaalle on lyhyt matka, mutta joudun kulkemaan pienten kujien kautta, jotta en paljastuisi. Kuljen paasien takana kohti ihmisjoukkoa. Piiloudun pylvään taakse. Hautajaiset ovat lähenemässä loppuaan. Ihmisjoukko liikehtii levottomasti, kaikki odottavat hautajaiset päättävää puhetta. Kuulen äänien sorinan vaimenevan. Perikles aloittaa puheensa. ”Ateenalaiset, olen ylpeä esivanhemmistamme ja näiden saavutuksista. Olen ylpeä tavoistamme, jotka säilyvät vuosista toiseen.” Kuulen tyytyväistä myhäilyä. Hymyilen, onnistuimme.