Taas tunnen sen, puristavan tunteen rintakehälläni kuin joku olisi istuttanut siihen leveän takapuolensa. Tunnen tuon takapuolen. Se on tuttu monista kerroista. Tiedän sen jokaisen muhkuran ja terävän luun. Se käy luonani. Joskus useammin, joskus harvemmin, mutta aina se tulee pyytämättä tai ilmoittamatta kuin ärsyttävä ystävä. Ei auta, vaikka et avaisi ovea, se tulee sisään omalla avaimellaan ja valtaa mieleni, jos en ehdi estää. Tällä kertaa se hyökkäsi alakautta, suoraan jalkojen välistä ja hypähti rinnalleni. Vielä se ei ehtinyt päähäni, vielä on mahdollisuuksia.
Ahdistus
on normaalia. Se ei juuri lohduta ahdistunutta. ”Kaikki ahdistuvat joskus” ei
myöskään auta. Ahdistus on hyvin subjektiivinen kokemus. Pahimmillaan se tuntuu
kuin kuolisi. Kuin ei saisi happea, kuin rinta räjähtäisi, kuin päässä pyörisi
vain yksi ajatus ja jokaisella pyörähdyksellä ajatus kasvaisi isommaksi ja
isommaksi, kunnes tuntuu kuin pääkin räjähtäisi. Ahdistus herättää yöllä,
valvottaa illalla ja yllättää päivällä. Se on monitaituri, joka osaa naamioitua
moniin asuihin.
Ahdistus
auttaa toimimaan paremmin. Se lisää fyysistä tehokkuutta ja älyllistä kykyä.
Ilman ahdistusta moni asia jäisi tekemättä. Ahdistus ajaa toimimaan, koska
haluat eroon siitä. Tämä on totta silloin, kun ahdistus ei vielä ole istunut
sohvan nurkkaan syömään poppareita ja nauramaan sinulle. Ahdistus tulee taputtelemaan,
kun on tehtävien jättöpäivä. Se jankuttaa sinulle tekemättömistä töistä. Se saa
sinut jäämään ylitöihin ja suoriutumaan. Positiivinen ahdistus on kuin
puhelinsoitto, johon vastaan. Puhelu kestää hetken ja sitten se on ohi. Se
tuntuu jopa melkein hyvältä etenkin, kun työt on tehty ja tunnet kasvavasi
henkisesti uusiin mittoihin. Kenties taputat itseäsi olalle hyvä työn merkiksi.
Aina
ei ahdistuneisuus kuitenkaan poistu, vaan se jää pyörittämään rattaitaan. Se
saa ihmisen väsyneeksi, levottomaksi ja ärtyneeksi. Pienimmätkin asiat
ärsyttävät. Pienetkin kommentit loukkaavat. Työpaikan vessasta tulee ystävä,
jonka olkaa vasten voi itkeä pahaa oloaan. Pitkäaikaista ahdistuneisuutta
kutsutaan yleiseksi ahdistuneisuudeksi. Se ei paranna työtehokkuutta,
päinvastoin. Huolet painavat, ne kasvavat ja mieli on jatkuvasti matala. Omat
keinot eivät usein riitä ja onkin järkevää hakea apua ammattilaiselta. Monesti
jo puhuminen helpottaa, pysäyttää ahdistuksen rattaat tai ainakin hidastaa
niitä.
Joskus
ahdistus iskee keskellä päivää, ihan ilmoittamatta. Ahdistuskohtaus on
yllättävä. Se voi liittyä tiettyihin paikkoihin tai tapahtumiin, kuten vaikka
julkisiin paikkoihin, bussiin, kauppaan. Ahdistuskohtaus tai paniikkikohtaus
kestää puolisen tuntia. Tuo puolituntinen voi tuntua elämäsi pisimmältä. Tunnet
kuolevasi tai sekoavasi. Et pysty hallitsemaan päätäsi, ajatuksiasi. Et ehkä
pysty hallitsemaan hengitystäsi, tunnet pyörtyväsi, tunnet sydämesi hakkaavan,
hien valuvan. Ihan kohta tulee loppu ja se tuleekin. Ei lopullinen loppu, vaan
yhtä nopeasti kuin kaikki alkoi, yhtä nopeasti se päättyy. Saat jälleen henkeä,
sydämesi palaa normaaliin rytmiin, aivosi toimivat jälleen. Paniikkikohtaus
jättää kuitenkin jäljen, se saa sinut odottamaan seuraavaa, pelkäämään sen iskua.
Monet
meistä ahdistuvat sosiaalisissa tilanteissa. Tuntevat olevansa väärässä
paikassa väärään aikaan. Ahdistus voi iskeä kahvipöydässä. Hakata kättäsi
kunnes et saa enää kuppia pysymään tärisemättä. Se voi iskeä kaupan jonossa,
virastossa, missä vain. Alat tuntea ihmisten katseet, kaikki tuijottavat,
kaikki ajattelevat vain sinua, kuinka huono, ruma, tyhmä tai muuten vain outo
olet. Ainoa luonnollinen reaktio on paeta. Jätät paikkasi, juokset pois, lupaat
itsellesi, että et enää ikinä tee niin. Ehkä alat vältellä tilanteita, et
osallistu enää juhliin, jonotat mieluummin netissä. Annat ahdistukselle
periksi, se saa pyöritellä pulleita käsiään ja miettiä seuraavaa siirtoaan.
Sosiaalisten tilanteiden pelko voi aiheuttaa yksinäisyyttä, erakoitumista.
Henkilö voi alkaa pelätä muita ihmisiä, näiden katseita niin paljon, että
välttää ihmiskontakteja viimeiseen asti.
Pahaa
tapahtuu maailmassa koko ajan. On sotia, murhia, onnettomuuksia,
terrori-iskuja, ahdistavia asioita. Asioita, joita ihmismieli ei pysty käsittelemään.
Henkilö voi nähdä tapahtumia, jotka vaikuttavat hänen mieleensä vielä pitkän
ajan kuluttua. Henkilö voi eristäytyä, pyrkiä välttämään tilanteita, joista
traumaattinen kokemus muistuttaa. Hän voi tuntea olevansa jatkuvan uhan alla.
Jokainen rasahdus tai kolahdus on viesti jostain kauheasta. Hän voi herätä
yöllä painajaiseen, joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Posttraumaattinen
stressireaktio ei välttämättä vaadi sotaa tai veristä ja väkivaltaista
tapahtumaa, se voi tulla myös syvän henkisen trauman seurauksena.
Posttraumaattinen stressireaktio voi aiheuttaa lamauttavaa ahdistusta, joka
laukeaa vaikka punaisen auton näkemisestä.
Ahdistuneisuus
on meille jokaiselle tuttua. Kirjoittaessani tätä, tunnen sen takapuolen
painon. Ihan vähän vain kuin se istuisi vain puolittain, toisella kankulla.
Tunnen sen myhäilevän, sillä olen pian menossa tapaamiseen vieraan ihmisen
kanssa. Sillä on tänään monta mahdollisuutta iskeä. On helppo sanoa, että älä
anna ahdistukselle tilaa, aja se pois. Miten ajat pois jonkin, joka liimaantuu
sinuun sitä tiukemmin mitä enemmän yrität saada sitä irti. Itse olen oppinut
elämään ahdistuksen kanssa. Se ei ihan ole ystäväni, mutta yritämme pysyä
väleissä. Kiusallani työnnän itseni paikkoihin, joissa tiedän sen innostuvan:
kursseille, juhliin, uusiin työpaikkoihin. Kerta kerran jälkeen olen hieman
vahvempi taistelemaan. Valitettavasti sillä on takataskussaan välillä uusia
temppuja, jotka pääsevät suojaukseni läpi. Silloin käperryn sikiöasentoon tai
juoksen työpaikan vessaan ja kiroan sen viimeiseen helvettiin.
Kommentit
Lähetä kommentti