Osastopalaveri

 

Osastopalaveri

Anna istuu autossa parkkipaikalla. Vielä hetki rauhaa, hän ajattelee. Hän ei millään jaksaisi mennä tänäänkään töihin, pää käskee käynnistämään auton uudelleen ja ajamaan pois. Kauas tästä pahuuden pesästä. Auton ikkunasta näkyy lokakuisen harmauden takaa toimistotalo. Samanlainen toimistotalo kuin tuhannet muut 70-luvulla rakennetut tasakattoiset tiilirakennukset. Ikkunan puitteet ja ovenpielet ovat tummanruskeaksi maalattua metallia. Tiilet ovat joskus olleet kellertäviä, nyt ne ovat värjäytyneet mustiksi ja likaisen vihreiksi ilmansaasteiden ja talon vieressä kasvavien puiden ansiosta. Talossa on kolme kerrosta. Kolme kerrosta tuskaa, Anna ajattelee.

Tämä päivä on ihan kuin mikä tahansa muukin tiistai. Aamu alkaa osastopalaverilla. Viime aikoina ne ovat kuitenkin tuntuneet ahdistavammilta kuin ennen. Anna ei oikein osaa sanoa, mikä niistä on tehnyt ahdistavia. Osastopäällikkö on ennenkin ollut ilkeä ja pistävä, mutta kesäloman jälkeen tilanne on pahentunut. Viime viikon kokouksen jälkeen Anna oli ollut alakerran vessassa yli tunnin ennen kuin oli pystynyt jälleen näyttäytymään muille. Tästä viikosta hän ei odota yhtään helpompaa. Käsittelyssä on vaikeita aiheita ja hänen on esiteltävä muille uutta kustannuslaskennan suunnitelmaansa.

”Huomenta Riikka”, Anna hihkaisee työtoverilleen loikkiessaan yli piha-asfaltin lätäköiden. Riikka vastaa luovuttaneesti hymyillen. Annan korolliset nahkasaapikkaat eivät ole parhaimmillaan lätäköiden ja niljakoiden lehtien peittämällä pihalla. Hän yrittääkin pitää painon päkiöillään väistellessään pahimpia lehtikasoja ja kuraisia lätäköitä. Kuin pihakin haluaisi hänen pysyvän poissa. Riikka pitää ovea auki Annalle ja Anna astuu sisään pieneen tuulieteiseen. Hetken syksyn tuoksut eteisessä tuovat hänelle mieleen kesämökin tuoksun viikonlopulta, kesän lopun lohduttomuuden.

Eteisessä jatkuu ulkopuolen ruskeus ja ankeus. Lattia on vihertävän harmaata vinyylimattoa, joka irvistelee saumakohdista. Katto on matalalla ja se on likaisen valkoista kattopaneelia, jossa näkyy siellä täällä kosteuden aiheuttamia läikkiä. Mitään kosteusvauriota talossa ei kuitenkaan raporttien mukaan ole. Ovet ovat tummanruskeita ja niiden vieressä on kussakin pieni kurkistusikkuna. Kuin vankisellejä, Anna ajattelee.

Anna muistaa, kun tuli työhaastatteluun. Infopisteen Pirkko ei nostanut katsettaan näytöstä, kun hän kysyi oikeaa paikkaa. Pirkko käski vain odottaa alakerran tuoleilla. Ei hymyä, ei mitään kohteliasta. Paikka tuntui heti luotaantyöntävältä. Anna istui odottamaan haastattelijoita alakerran ruskealle keinonahkaiselle tuolille. Hän oli katsellut sohvan vastapäisellä seinällä osastopäällikön huoneen vieressä ollutta taulua, jossa myrskytuuli taivutti puita. Tuntui kuin tummien puiden takaa olisi tuijottanut keltaisia silmiä.

Nuo keltaiset silmät olivat sittemmin tulleet myös Annan uniin. Ne olivat kuiskineet hänelle synkässä metsässä, johon hän oli unessaan eksynyt. Hän oli herännyt henkeään haukkoen nähden niitä oman makuuhuoneensa seinillä. Keltaiset silmät tuntuivat seuraavan häntä kaikkialle. Ne kuiskivat äänettömästi pyytäen Annaa liittymään mukaan.

Anna säpsähtää, jostain kuului oven paukahdus ja kiireisten askelten ääntä. Hän kiiruhtaa omaan huoneeseensa toiseen kerrokseen loikkien kaksi porrasta kerrallaan. Hän kaivaa avaimet laukustaan, avaa oven ja sulkee sen takanaan. Huone tuntuu hetkelliseltä turvasatamalta kuin kiveltä keskellä aukeaa merta. Hän riisuu nopeasti takin ja ottaa pöydältä siihen eilen valmiiksi asettamansa paperit ja juoksee kokoushuoneeseen tietäen tulevansa juuri täsmällisesti.

Pöydän ympärillä istuvat jo kaikki muut. Osastopäällikkö enemmänkin makaa kuin istuu tuolissaan. Tällä on päällään ryppyinen liian pieni paita ja farkut, joiden Anna tietää roikkuvan takapuolesta. Hän näyttää yhtä vastenmieliseltä kuin aina, laiskalta, saamattomalta ja äärimmäisen tietoiselta omasta vallastaan. Muut pöydän ympärillä istuvat tuijottavat kukin papereitaan kuin kooten itseään tulevaan koitokseen. Ovi kolahtaa kiinni Annan takana kuin joku olisi työntänyt sitä kovaa. Hän ottaa paikkansa osastopäällikön vieressä olevalta tuolilta, ainoalta vapaalta.

”Aloitetaan” osastopäällikkö sanoo. ”Muutetaan tämän päivän agendaa hieman. Ei kai kellään ole mitään sitä vastaan?” Kuuluu mutinaa pöydän ympäriltä. ”Tarkoittaako tämä sitä, että en esitä kustannuslaskennan uudistustyötäni tänään?” Anna kysyy ehkä hieman toiveikkaana. ”Juuri sitä se tarkoittaa” osastopäällikkö toteaa. Anna huoahtaa. Hän ei kuitenkaan voi olla huomaamatta uhkaavaa alavirettä osastopäällikön äänessä. ”Juuri sitä…” hän sanoo vielä niin hiljaa, että vain Anna kuulee. Anna ajattelee jonkin olevan vialla, mutta ei pysty sanomaan, mikä. Katsellessaan ympärilleen muiden kasvoja hän huomaa heidän istuvan paikallaan kuin kaikki olisi normaalia. Miksi kukaan ei tee mitään, miksi kukaan ei reagoi, Anna ajattelee.

Samalla jokin muuttuu. Huone tuntuu muuttuvan raskaaksi kuin jokin pahuus laskeutuisi siihen. Annan valtaa ahdistuksen alta virtaava kauhu Hän haluaisi vain nousta tuoliltaan ja juosta pois, mutta hän ei pysty liikkumaan. Hän tuntee äkkiä pöydän tärisevän. Tärinä alkaa hiljaisena kuin hurinana, mutta yltyy kolinaksi. Hän näkee osastopäällikön silmien muuttuvan keltaisiksi. Osastopäällikön turpeat kasvot näyttävät entistä turpeammilta, kun tämän nenästä ja korvista alkaa valua tummanvihreää limaa. Osastopäällikkö avaa suunsa, sieltä kuuluu vain korinaa ja samassa myös suusta valuu limaa. Anna tuntee kuvotuksen nousevan kurkkuunsa, kun mädän ruumiin ja halitoosin haju leviää hänen ylitsensä. Osastopäällikkö lyyhistyy pöydälle limalammikkoon ja korahtaa viimeisen kerran. Voi luoja, Anna ajattelee ja kuulee päässään jonkun muun kuin luojan naurun ja huomaa tahdottomasti yhtyvänsä nauruun.